MITÄ MINÄ PELKÄÄN?

Sain idean tähän postaukseen selaillessani viime kesän kuvia. Viime kesä oli yksi huikeimmista kesistä, tuntuu että ne vaan vuosi vuodelta paranee. Koin myös kuitenkin kerran pieniä kauhunhetkiä kesäreissullamme Maltalla.
Kuolemaa, sairauksia ja maailman katastrofeja nyt pelkää varmaan suurin osa ihmisistä, mutta niiden lisäksi mä pelkaan hirveästi merta. Ja ei, ei sitä perus lilluttelua pientä uiskentelua, vaan oikeasti meren sisäänsäsulkemia salaisuuksia, sen. hiljaisuutta, syvyyttä ja kaikkea sitä massaa.  Mä nimittäin kokeilin viime kesänä ensimmäistä kertaa sukeltamista josta jäi aika hirveet meren pelot.

Kokeilin sitä ensimmäisen kerran elämässäni viime kesänä meidän tyttöporukan reissulla Maltalla Padin discover scubadiving kurssilla.
Se kesti muutaman tunnin, ensin teoriaa ja sitten kamat päälle ja veteen.  Tää oli ikäänkuin sellanen sukeltamisen kokeilumahdollisuus ilman että ostaa ittelleen kolmen päivän kurssin jonka jälkeen ois Open water kortti taskussa. Ois ikävää maksaa itsensä kipeeksi kurssista ilman että tietäisi onko musta ollenkaan edes sukeltamaan.

Olin NIIIIIN innoissani kun sain meidän porukasta myös mun kaiman, Johannan mukaan kokeilemaan tuota extremelajien kuningasta.  Hän oli super jännittynyt ja hieman paniikissakin kun aloitettiin treenaamaan, mulla taas oli sellanen fiilis että tästähän tulee mun uusi harrastus. Ajattelin jo etukäteen kuinka musta tulee cool sukeltajapimu joka lähtee dyykille eri maailman kolkissa ja voi kirjottaa sukelluspäiväkirjaan kaikista eri lajeista mitä on pinnan alla nähnyt. Näin jo sieluni silmin kuinka minä ja Neea (meidän porukan ainoa Open water- kortin omaava) lähdetään ens kesänä yhdessä sukeltamaan ja hullaannun lajiin täysin, tutustun ehkä muihin sukeltajiin ja saan poikaystävänikin innostumaan tästä, sit me mennään yhdessä kurssille ja bla bla bla.

Toisin kävi. Mä nään vieläkin aika ajoin painajaisia siitä hemmetin sukeltamisesta

Jo ensimmäisellä kerralla kun mentiin pinnan alle, iski muhun pienen pieni paniikki. Hengittäminen regulaattorin avulla tuntui väärältä ja vaikealta vaikka happi kunnolla kulkikin koko ajan. Käytiin mun ohjaajan kanssa varmaan joka toinen minuutti pinnassa enkä uskaltanut mennä paria metriä syvemmälle. Mä pelkäsin koko ajan että mun “happi loppuu” tai että jokin menee vikaan.
Aivot antoi koko ajan käskyä mennä pintaan koska veden alla hengittäminen on “mahdotonta”.

Se ohjaaja yritti koko ajan näyttää kädellä pientä aaltoliikettä veden alla,
ikäänkuin ohjeena että hengitä S I S Ä Ä N…… ja   U L O S…… Sen rauhallisen temmon pitäminen ei todellakaan ollut mulle helppoa. En uskaltanut kokeilla mitään skillejä (regulaattorin suusta pois ottaminen ja takaisin laitto/maskin tyhjennys yms..) koska mua pelotti. Puolen tunnin soheltamisen jälkeen päätin että nyt riitti ja katotaan ens kerralla uusiksi. Ohjaaja jätti mut pinnalle kellumaan ja sukelsi kaimani ja tämän ohjaajan luokse ja he suorittivat vaaditut tehtävät. Mua ärsytti ja olin niin pettynyt itseeni. Miten mä en muka pystynytkään siihen? Miten olinkin näin jänishousu?!
Tirautin jännityksen ja stressin laukeamisen jälkeen yksin siinä pinnalla kelluessani muutaman kyyneleen. Se kaikki vaan oli aivan liikaa kello kahdeksalta aamulla.

Tavallaan se oli ihan jees, mutta vaan minuutti kerrallaan.
Saattaahan se olla että joku kerta hyppään takaisin satulaan ja voitan pelkoni. Ehkä mun pitäis yrittää sitä ihan jossain kunnon uima-hallissa missä kirkasta vettä ja jotenkin hallitumpi ympäristö.  Tai sit vaan pitäydyn snorklaamisessa. Kuka tietää!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *